Martin DCXME

Tämä kitara palveli ykkösinstrumenttinani keikoilla keväästä 2004 kevääseen 2013. Mutkaton, vireensä pitävä, lämpötilanvaihteluista hermostumaton ja varma peli. Laminaattirunkoisena ei kuitenkaan niin hyvin akustisesti soiva, etteikö olisi tehnyt mieli puista Martinia.

Ostin Italian-matkalla uutena Varesen kaupungista alkuvuonna 2004, kun musiikkiliikkeessä sopuhintaan törmäsin ja suopea puoliso järjesti pikalainan. Alkupään laminaatti-Martineita, poikkeuksellisesti vielä Amerikassa eikä Meksikossa tehty, kuten tarra kopan sisällä kertoo.

Soundi martinmaisen tasapainoinen mutta akustisesti hiljaisempi, tehdasasetetun Fishman Classic 4 -mikrofonin ja hyvän PA:n kautta varsin käyttökelpoinen. Folkswagenin Kihaus-keikalla kesällä 2008 kitaraa ei voinut yllättäen käyttää, kun soundcheckissä selvisi, että ala-E-kieleen oli ilmestynyt outo kumina. Paljastui, että kielien jännite oli vetänyt tallaa ja kantta kieroon. Kristian Oesch korjasi vian JLD Bridge System -modifikaatiolla, rungon sisälle, tallasta kopan perään asetettavalla L:n muotoisella palkilla (kuva). Kansi suoristui ja kitara sai uuden elämän, oli vielä Huojuvan ladon keikoilla ykkösakustiseni kevääseen 2013 asti, jolloin taloon tuli Martin D-41. Koska soittoaikaa siltä ei juuri enää jäänyt, myin DCXME:n uuteen kotiin alkuvuodesta 2015.

Äänessä: miltei kaikki kitarajuttuni Tuhatkaunon cd:llä Huojuvan talon laulukirja (2004) ja Folkswagenin cd:llä Karjalan balsamia (2005). Vaikka DCXME säilyi niidenkin teon jälkeen keikoilla ykkössoittimenani vuoteen 2013, käytin studiossa kuitenkin paremmin soivaa Ibanez Ragtime Specialia.

sk_gloria1_pieni.jpg

Martin DCXME:n kanssa Folkswagen-keikalla Helsingin Gloriassa 2005. Kakkosnauhan capo kertoo, että Suomenhevosta soitetaan. Kuva: Kimmo Brandt

> seuraavaan kitaraan

< takaisin Suonnan kitarasivuille