Omia suosikkikitaristeja

Muutama sana suosikkikitaristeistani, lukuisten öisten kuulokesessioiden ja yksinäisten automatkojen kovaa soittavista sankareista, joiden töitä kuuntelemalla olen kokenut monia hienoja ja ihokarvoja nostattavia hetkiä, kokenut eläväni. Diggaan yli kaiken teräskielisten kitaroiden helisevää pauketta ja putkivahvistinten läpi lujaa huudatettujen sähkökitaroiden murinaa. Yliefektoidusti, mallinnetusti, digitaalisesti ja mahottoman nopeasti soittavat kitaristit eivät puhuttele minua.

Neil Young. Kuulin Neiliä ensimmäisen kerran 80-luvun alussa, ala-yläasteen taitteessa. Tädin mummolaan jääneessä levykokoelmassa oli rahiseva Harvest-lp, jota kiinnostuneena kuuntelin. Jake Nymanin Rocktietojen perusteella tiesin, että pitäisin Neilistä, ja rippikouluiässä kirjastosta lainaamani After The Goldrush tiesi lopullista menoa. Neil on suosikkikitaristini niin akustisen teräskielisen kuin sähkökitaran parissa. Kaunista akustisen kämmenpaukuttelua (Alabaman kaltaisissa biiseissä myös sähkökitaran palm mutea). Kömpelösti tassutteleva, täysillä olevilla vahvistimilla kiehutettu, tunnistettava ja laajasti rakastettu sähkökitaratyyli, "jumbojetti ukkosmyrskyssä". Tunteen voitto tekniikasta. Perinteisen analogisoundin voitto nykyajan digitaalimallinnuksesta. Aamen.

Warren Zevon. Singer–songwriter Zevonia ei yleensä muisteta kitaristina, mutta minulla 2000-luvun sähkökitaraherääminen liittyi Zevonin viimeisimpien levyjen diggailuun. Tajusin että mies soittaa itse kompit ja ytimekkään tehokkaat soolot esimerkiksi sellaisiin loistokappaleisiin kuin Porcelain Monkey tai Poisonous Lookalike. Enköhän minäkin oppisi? Vanhemmilla Zevon-kiekoillahan kitaraosuuksia soittavat länsirannikon studioketut ja nimimiehet, joiden hommia kuuntelee kanssa mielellään. Waddy Wachtelin sähkökitaraosuus Desperados Looking For The Next Best Thingissä saa kylmät väreet selkään, se on täydellistä kaliforniaanista Eagles–Jackson Browne–CSNY-scenen sähkökitarointia: kauniisti fraseerattua, melodisesti kekseliästä, rentoa ja ylvästä, tunteellista, taidokasta mutta ei liian kikkailevaa. Hienoja juttuja Wachtelilta myös esimerkiksi Johnny Strikes Up The Bandissä tai Desperados Under The Eavesin feidauksen alle hieman jäävässä loppusoolossa kohdassa 4.10-4.45.

Leslie West. Mountain-yhtyeen kitaristin soitto esimerkiksi kappaleissa Flowers Of Evil, Travelin’ In The Dark tai Theme From Imaginary Western saa ihon kananlihalle. Uskomaton sormivibrato ja tunteikas melodiikka. Kitaran tallamikrofoni laulaa trumpettimaisella sustainilla.

Jerry Garcia. Pönäkästä herooisuudesta vapaan kitaransoiton mestari. Rupatteleva soittotyyli, jossa voi kuulla Jerryn ensirakkauden banjon vaikutuksen. Garcian kitara kertoo pieniä tarinoita, kuten Soundin Timo Kanerva joskus määritteli. Lapset ja vaimo nukkumaan, Grateful Deadin View From The Vault -dvd päälle ja olutpullo tai viskilasi käteen. Siinäpä juhlaa meikäläisen keski-ikäistyneeseen makuun.

Paul Kossoff. Freen nuorena nukkunut kitaristi oli malliesimerkki vähemmän on enemmän -koulukunnasta, jota Young ja Westkin edustavat. Erittäin ekonomista riffittelyä. Hassua on, että Freen suosikkibluesillani Meet Me In The Morning Kossoff ei tiettävästi enää soita. Muu ja selvempi yhtye osasi imitoida Kossoffin tyylin...

Martin Barre ja Ian Anderson. Jethro Tull -parivaljakosta Barre hanskaa melodisen mutta jykevän sähkökitarismin ja Anderson soittaa akustisia kitaroita juuri niin kuin pitääkin, toimivin bassopikkauksin ja punomattomia kieliä heleästi helskyttäen. Dun Ringill on suosikkini akustisista Jethro-biiseistä, kerta kaikkiaan kaunista ja kekseliästä soittoa. Barren sähkökitarabravuureista Aqualung ei väsytä minua vieläkään, koskettavia sooloja soittaa herra siihen kappaleeseen konserttitaltioinnista ja levyversiosta toiseen.

Frank Zappa. Kitaristi-Zappaa enemmän pidän säveltäjä-Zappasta, joka on luonut Hot Ratsin tai Joe’s Garagen kaltaisia maailmoja. Kun kitaristi-Zappa pitää enimmän impulsiivisuutensa kurissa ja keskittyy melodisiin kaariin, on jälki monesti älykkään kaunista. Suosikkisooloni on sellaisessa vähän harvemmin muistetussa kappaleessa kuin What’s New In Baltimore. Ja eiväthän nuo yleisimmin hehkutetut klassikkonsakaan ole hullumpia, Black Napkins, Inca Roads ja Watermelon In Easter Hay.

Jimmy Page. Knebworthin Achilles Last Stand Led Zeppelin -dvd:llä. Siihen ei ole paljon lisättävää. Kyllähän se soittaa välillä vähän liian tohkeissaan, esimerkiksi Since I’ve Been Loving You on nuoren näyttöhaluisen kikkelimeininkiä, kun vanha bluesukko soittaisi samassa ajassa kymmenesosan verran nuotteja.

Steve Rothery. Marillion-yhtyeen Rothery on suosikkiprogekitaristini. Kompeissa hän hallitsee kuulaat soinnuttelut ja David Gilmourin lanseeraamat delay-nakutukset. Sooloissa Rotherylle tärkeintä ei ole tekninen liruttelu, vaan tunnelmien maalailu. Sellaisissa Marillionin biiseissä kuin Chelsea Monday, Jigsaw tai Incubus on hienosti laulavia, vähänuottisia sooloja. Clutching At Straws on suosikkilevyni bändin tuotannosta. Uudempia, laulaja Steve Hogarthin aikaisen Marillionin levyjä en ole pahemmin kuunnellut.

Paul Simon. Kouluiässä opettelimme kaverini Ollin kanssa Simon & Garfunkel -hittien makoisia kitaraosuuksia. Kyllähän jotkut America ja Homeward Bound ovat mainiota folk-pop-kitarismia. Vuoden 2004 Simon & Garfunkel – Old Friends Live On Stage -dvd paljasti, että Simonilla pysyy edelleen kitara näpeissä. Hauskaa katsella, kun Simon marssittaa lavalle toinen toistaan kauniimpia ja kauniimmin soivia Martineita. Sähkökitaristi Mark Stewart heittää dvd:llä makoisia juttuja esimerkiksi A Hazy Shade Of Winterissä.

Juri Kasparjan. Venäläisillä rock-levyilläkin kuulee hyviä kitaristeja, esimerkiksi Revolver-yhtyeen Pavel Frolov on kauniilla kaihokaikusoundilla soittava melodikko ja Akvariumin klassisin kitaristi Aleksandr Ljapin osaa yhdistää perinnetietoisen bluesrock-soiton folkrockiin (hyvässä vedossa 25 let gruppe Akvarium -dvd:llä). Nostanpa tähän silti ykkössijalle Kino-yhtyeen Kasparjanin, joka rakensi Viktor Tsoin monotonisten sointukiertojen päälle kekseliäitä, täsmällisiä popkitarakomppeja ja melodiavälikkeitä.

Rekku Rechardt. Wigwamin 1990- ja 2000-luvun keikoilla koin musiikillisissa sfääreissä leijailua ja vapaapudotusta, kun Rekku soitti Kiten tai Tramdriverin kaltaisia kappaleita. Vaikka sattuisin oppimaankin, en haluaisi itse soittaa yhtä paljon ja aggressiivisesti möyrien kuin Rekku soittaa. Silti Rekku on suosikki-Suomi-kitaristini.



Reijo Kärhä Nlh!:n Pikkuveli-singlen kannessa.

Reijo Kärhä. Noitalinna huraa! -yhtyeen Kärhä ei ujona ja perusvaatimattomana ihmisenä nostanut itseään kitarasankarillisesti esille, mutta soitti tyylitajuisesti sydäntäriipiviä kitarajuttuja kaiutetulla Telecasterillaan. Hienoa slidetyöskentelyä esimerkiksi Kaikki valot -kappaleessa. Ennätin nähdä Noitiksen livenä muutaman kerran Kuopion Lukemassa ja Provinssirockissa. Noiden keikkojen muistoa kelpaa vaalia, bändi oli lavalla aivan omanlaisensa, kuin jostain satukirjasta pölähtänyt.

Pete Walli. Häpeäkseni ja harmikseni Kingston Wall jäi näkemättä livenä, vaikka trio teki kyllä majan levyhyllyyni jo alusta asti, vuonna 1992. Wallin psykedelisen pulppuavat ja lennokkaat, silti aina melodiset ja laululliset kitarakaaret tekevät minuun edelleen syvän vaikutuksen. Suosikkilevyni on Kingston Wall II. Onhan se Shine On jotakin ylimaallista. Tässä yhteydessä on sanottava, että isoveljensä läheskään kaikkia levytyksiä en ole kuullut, mutta Hasse Walli -soolo Hector-kappaleessa Tuulisina öinä on käsittämättömän hieno, eikä kovin kauas jälkeen jää Piirpaukeen Konevitsan kirkonkellojen soolo, vaikkei olekaan yhtä täsmällisesti muotoiltu.

Petteri Salminen. Juice Leskisen 70-luvun kokoonpanojen keskeinen kitaristi soitti kauniisti muotoiltuja sooloja ja kitaraosuuksia sellaisiin kappaleisiin kuin Mirabilis jalapa, Tanssimaa, Jumalaut mä oon out, 3.30 tai Minea. Jim Pembroke Bandin levyllä Flat Broke hän loistaa myös. Salmisen tatsi, soundi ja melodiset innovaatiot ovat täydellisesti balanssissa laulujen kanssa, eivät varasta show’ta vokalistilta tai tekstiltä, mutta tuovat kappaleisiin uusia tasoja. – Kun tässä on tullut joitakin dvd:itä kitaristikantilta hehkutettua, niin pitää mainita Klassikoiden ilta – senaattori ja boheemi konserttilavalla (2005), jolla Kalle Alatalo ja Jyrki Telilä soittavat jotkut Juice-klassikot hurjalla draivilla. Per Vers, runoilijasta on tuolla kattauksella tunteikas versio, Telilän loppusoolo on itkettävän kaunis.

Tommi Viksten. Vähän kuten Lou Reed on Kauko Röyhkä löytänyt rinnalleen aina hienoja leadkitaristeja. Kun tulin keikoillakäynti-ikään 1989, kävin katsomassa monta Narttu-keikkaa, joilla Viksten oli aina hyvässä vedossa. Telecaster purputti ja mojahteli tyylitajuisesti. Mielummin vanha kuin aikuinen -levyn kannessa Viksten näyttää ihan lapselta ja soittaa silti kuin mies. Se on eniten kuuntelemani Röyhkä-levy, kakkossijalle nousee Ihmelapsi.

Pantse Syrjä ja Juha Torvinen. Olen tykännyt Epuista siitä asti, kun heitä ala-asteen ensimmäisellä kuulin. Pantsen ja Torvisen vaivaton, rento ja toisiaan täydentävä yhteissoitto tekee minuun vaikutuksen. Sadan vuoden päästäkin parkkeerasi autolevyksi, mikäs on kuunnellessa tuhansien eurojen putiikkivahvistimien murinaa... Suosikki-Eppu-levyni kitarasovitusten ja -soolojen puolesta on Imperiumin vastaisku. Sellaiset kappaleet kuin Roudan rutinaa tai Kalkkiviivoilla eivät ole kuluneet puhki radiossa kuten jotkut Eppu-biisit. Niissä on upeita kitarajuttuja.

Tommi "Tatti" Toijonen. Kouvolalaisen Barefoot Brothers -yhtyeen soolokitaristi on Suomen paras vähiten tunnettu kitaristi. Hieno vintagevehkein rakennettu soundi ja hullusti koikkelehtevia sooloja.