Tie päättyy meren rannalle

sk_tie_paattyy_meren_rannalle_pieni.jpg

"Myyn vähäisen omaisuuteni. Jätän mustan puvun, vaihtopaidan, talvipompan ja matkalaukullisen rakkaimpia kirjoja.

Matkustan Pohjois-Norjaan ja etsin Jäämeren rannalta jumalanhylkäämän kylän, jonka ainoassa hotellissa on kapakkapianistin paikka vapaana.

Ei kännykkää, ei tietokonetta, ei radiota, ei televisiota, ei sanomalehtiä. Ei sähköposteja, tekstiviestejä, wappeja, meppejä, portaaleita, interaktiivisuutta eikä ainakaan virtuaalikypäröitä.

Nukun huoneessani puolille päivin, herään ja käyn syömässä lautasellisen kalakeittoa Karinen baarissa. Lähden kävelylle meren rantaan. Haistelen tuulta, katselen merirokkoja, rakkolevää ja vuorovesilammikoita, potkin pieniä kiviä.

Menen töihin. Kerran viikossa pidän vapaaillan vanhojen kalastajien pöydässä. Aluksi he ovat vierastaneet suomalaista hullua, mutta hyväksyneet lopulta hiljaiseen seurueeseensa.

Joka yö ennen nukkumaanmenoa käännän huoneessani yhden Dan Anderssonin runon. Joku harrastus pitää olla, ja runojen kääntäminen ei ainakaan aiheuta melua.

"Veren itkiessä palavissa suonissani olen uneksinut kuolemasta. Kuinka kaunis on kuolema ikävystyneelle, kärsineelle ja uskonsa menettäneelle, sellaiselle kuin minä – jonka ystävät ja jumalat asuvat jo maan povessa. Joka laillani vihaa saa haluta kuolla, sammuttaa aistit ja astua lepoon. Silmätön eläin valottomassa meressä, päällään välkkymässä pyhät tähdet – sellainen olen."

Talvipäivinä, jolloin Jäämeri ärjyy, en liikahda takan ääreltä. Suljen silmäni ja vaeltelen siinä Suomessa, jota ei ole olemassa enää kuin ajatuksissa.

Pakko myöntää, olen yhä viehättyneempi suunnitelmastani. Ei tarvitsisi kuin opetella pianonsoitto ja norjan kieli.”

Tuo oli ote kolumnistani sanomalehti Karjalaisessa. Löydätte sen Karjalaisen digiarkistosta päivämäärällä 21.07.2000.

Niin pitkään, yli 20 vuotta, eli mielessäni tarina suomalaisesta miehestä, joka jättää kaiken ja lähtee ravintolapianistiksi Norjaan.

Se, missä vaiheessa asia alkoi muokkaantua romaaniksi, ei ole tarkassa muistissani. Käännekohta oli kantriyhtyeeni keikkareissu, jolta Kuopion kohdalla palatessa ajoin ylinopeutta vanhan Vuorelan Esson läheiseen peltipoliisiin. Ajattelin, että tämä ei tapahdu minulle, vaan jollekin säänpieksämälle, vähän säälittävälle ja silti ylpeälle muusikkohahmolle, jonka vieteri katkeaa juuri nyt.

Kun koronapandemia alkoi viedä bändin keikkoja, järjestyi romaanin kirjoittamiselle aikaa kuin itsestään. Vapaita viikonloppuja, joululoma ja vuodenvaihde välipäivineen. 50 000 sanaa meni rikki. Lähetin käsikirjoituksen ensimmäisen version muutamiin kustantamoihin. Karisto oli yksi niistä, jotka kiinnostuivat. He pyysivät toista versiota hyvin perustelluin muutosehdotuksin. Kustannussopimus allekirjoitettiin, kirjan julkaisu sovittiin kevääksi 2022.

En ole vielä kirjoittanut kolumnia, mistä tietäisin, mitä tapahtuu seuraavaksi. Maailman kehityskuluista olen väsyneempi kuin vuonna 2000. Mielessä hautuu tarinoita, joista saisi romaaneja, jos esikoista ei poljeta maanrakoon tai jätetä huomiotta ja jos kustantaja haluaa jatkaa yhteistyötä.

Joensuussa helmikuussa 2022

Suonna Kononen


Romaani ennakkotilattavissa Levykauppa Äxässä

Romaani ennakkotilattavissa Suomalaisessa Kirjakaupassa

Romaani ennakkkotilattavissa Otavan verkkokaupassa

Romaanin ennakkotiedot Ad Libriksessä